Paavius on ainoa instituutio, jonka historia ulottuu katkeamattomana antiikin ajasta nykypäivään. Rooman piispat ovat johtaneet katolista kirkkoa lähes 2000 vuoden ajan.
Katolisen kirkon paavit muodostavat ainutlaatuisen historiallisen jatkumon, joka ulottuu apostoli Pietarista nykypäivän paavi Franciscukseen. Tämä luettelo kattaa kaikki 266 paavia, jotka ovat johtaneet kirkkoa lähes kahden vuosituhannen ajan. Paaviuden historia heijastaa paitsi kirkon sisäistä kehitystä, myös laajempia yhteiskunnallisia, poliittisia ja kulttuurisia muutoksia Euroopassa ja maailmassa.
Varhaiset vuosilukutiedot ovat suuntaa-antavia, ja katolinen kirkko on ajoittain muuttanut virallista kantaansa siitä, ketkä henkilöt on laskettu paaveiksi minäkin aikoina. Vatikaanin virallinen vuosikatsaus Annuario Pontificio toimii tämän luettelon perustana.
Ensimmäiset paavit toimivat Rooman vainojen varjossa, ja monet heistä kärsivät marttyyrikuoleman uskonsa vuoksi. Apostoli Pietari, jota pidetään ensimmäisenä paavina, ristiinnaulittiin Roomassa keisari Neron vainojen aikana noin vuonna 64-67. Vaikka nimitys paavi vakiintui tarkoittamaan Rooman piispaa vasta myöhemmin, Pietarin erityisasema apostolien joukossa ja hänen Jeesukselta saamansa tehtävä muodostavat paaviuden teologisen perustan.
Ensimmäisten vuosisatojen aikana paavit olivat pääasiassa roomalaisia tai kreikkalaisia, mutta joukossa oli myös muualta Rooman valtakunnasta kotoisin olevia miehiä. Varhaiskirkon paavit vahvistivat Rooman seurakunnan asemaa kristikunnassa ja osallistuivat teologisten kiistojen ratkaisemiseen.
Paavi Klemens I hallitsi noin vuosina 88-97 ja tunnetaan kirjeestään Korintin seurakunnalle, joka on yksi varhaisimpia kristillisiä tekstejä Uuden testamentin ulkopuolelta. Paavi Viktor I oli ensimmäinen latinalaissyntyinen paavi ja vahvisti Rooman auktoriteettia pääsiäisen vieton ajankohdasta käydyssä kiistassa.
Konstantinus Suuren antaman Milanon ediktin jälkeen vuonna 313 kristinusko sai vapaan aseman Rooman valtakunnassa, mikä muutti paaviuden luonnetta merkittävästi. Paavit saattoivat nyt toimia avoimesti ja osallistua kirkolliskokouksiin, joissa muotoiltiin kristillistä oppia.
400- ja 500-luvuilla useat merkittävät paavit vahvistivat sekä Rooman teologista auktoriteettia sekä paaviuden käytännön valtaa. Paavi Leo I Suuri hallitsi vuosina 440-461 ja osallistui keskeisesti Khalkedonin kirkolliskokoukseen vuonna 451, jossa muotoiltiin oppi Kristuksen kahdesta luonnosta. Leon teologinen panos oli niin merkittävä, että kirkolliskokous hyväksyi hänen kantansa lähes sellaisenaan.
Leo I oli myös ensimmäinen paavi, joka kehitti systemaattisesti teologiaa Rooman piispan erityisasemasta. Hänen mukaansa Rooman piispa on ensimmäinen vertaistensa joukossa Jeesuksen Pietarille osoittamien sanojen perusteella. Heikentyneessä Länsi-Rooman valtakunnassa Leolla oli merkittävää poliittista arvovaltaa, ja hän onnistui vuonna 452 neuvottelemaan Attila Hunnin kanssa ja saamaan tämän luopumaan Italian valloitusretkestään.
Paavi Gregorius I Suuri hallitsi vuosina 590-604 ja on yksi vaikutusvaltaisimmista paaveista historian saatossa. Hän kehitti edelleen paaviuden teologisia perusteita ja muotoili klassisen kiirastuliopin. Gregorius lähetti lähetyssaarnaajia Brittein saarille, mikä käynnisti Englannin systemaattisen kristillistämisen.
Gregoriuksen lähestymistapa lähetystyöhön oli huomionarvoisen joustava: hän kehotti kristillistämään pakanoiden vanhat uskonnolliset traditiot sen sijaan, että ne olisi hävitetty kokonaan. Tämä strategia osoittautui tehokkaaksi ja mahdollisti kristinuskon syvemmän juurtumisen eri kulttuureihin.
Keskiajalla paaviuden luonne muuttui merkittävästi, kun paavit alkoivat hallita Kirkkovaltiota Keski-Italiassa. Tämä maallinen valta teki paaveista paitsi hengellisiä johtajia myös poliittisia toimijoita, jotka osallistuivat aktiivisesti Euroopan valtapolitiikkaan.
Paavi Gregorius VII hallitsi vuosina 1073-1085 ja kävi kuuluisan investituuritaistelun keisari Henrik IV:n kanssa. Kiista koski kysymystä siitä, kenellä on oikeus nimittää piispoja. Gregorius VII vahvisti paaviuden itsenäisyyttä maallisesta vallasta ja julisti, että paavilla on oikeus asettaa ja erottaa keisareita.
Paaviuden luonne on muuttunut merkittävästi historian kuluessa. Varhaiskirkon aikana Rooman piispa oli ensisijaisesti hengellinen johtaja, mutta keskiajalla paavit hallitsivat myös Kirkkovaltiota maallisina hallitsijoina.
1800-luvun jälkeen paaviuden valta on muuttunut yhä hengellisempään suuntaan. Kirkkovaltion menettäminen vuonna 1870 vapautti paavin maallisesta politiikasta ja vahvisti hänen asemaansa puolueettomana hengellisenä johtajana.
Paavi Urbanus II kutsui vuonna 1095 ensimmäiselle ristiretkelle, mikä käynnisti lähes kaksisataa vuotta kestäneen ristiretkiliikkeen. Ristiretkien aikana paaviuden valta ja vaikutusvalta olivat huipussaan, ja paavit toimivat keskeisinä toimijoina kristikunnan ja islamilaisen maailman välisissä konflikteissa.
Paavi Innocentius III hallitsi vuosina 1198-1216 ja edusti keskiaikaisen paaviuden huippua. Hänen aikanaan paavin maallinen ja hengellinen valta olivat laajimmillaan. Innocentius III kutsui koolle neljännen Lateraanin kirkolliskokouksen vuonna 1215, joka oli keskiajan merkittävin kirkolliskokous ja muotoili monia katolisen opin keskeisiä oppeja.
1400- ja 1500-luvuilla paaviuden historia oli ristiriitaista. Renessanssin paavit olivat usein enemmän kiinnostuneita taiteesta, politiikasta ja perhedynastioista kuin hengellisistä asioista. Tämä ajanjakso johti laajaan kritiikkiin kirkkoa kohtaan ja valmisti tietä protestanttiselle uskonpuhdistukselle.
Martin Lutherin aloittama uskonpuhdistus vuonna 1517 haastoi paaviuden auktoriteetin perustavanlaatuisella tavalla. Vastauksena protestanttiseen haasteeseen katolinen kirkko käynnisti vastareformaation, jonka keskeisenä tapahtumana oli Trenton kirkolliskokous vuosina 1545-1563. Kokous selkeytti katolista oppia ja käynnisti kirkon sisäisen uudistuksen.
1600- ja 1700-luvuilla paavit keskittyivät vahvistamaan katolista identiteettiä protestanttisen haasteen edessä. Tämän ajan paavit rakennuttivat Roomaan upeita barokkikirkkoja ja edistivät katolista taidetta ja kulttuuria. Jesuiittojen perustaminen ja heidän lähetystyönsä laajensivat katolisen kirkon vaikutusta maailmanlaajuisesti.
1800-luku oli käänteentekevä paaviuden historiassa. Napoleonin sodat ja Italian yhdistyminen johtivat Kirkkovaltion menettämiseen vuonna 1870. Paavi Pius IX hallitsi vuosina 1846-1878, pisimpään kaikista paaveista Pietarin jälkeen. Hänen aikanaan pidettiin Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous vuosina 1869-1870, joka julisti dogmin paavin erehtymättömyydestä tietyissä olosuhteissa.
Kirkkovaltion menettäminen aiheutti aluksi kriisin, mutta pitkällä aikavälillä se vapautti paavin maallisesta politiikasta. Lateraanin sopimus vuonna 1929 ratkaisi riidan Italian valtion kanssa ja perusti Vatikaanivaltion, maailman pienimmän itsenäisen valtion.
Paavi Pius X hallitsi vuosina 1903-1914 ja tunnetaan liturgisista uudistuksistaan. Paavi Benedictus XV yritti edistää rauhaa ensimmäisen maailmansodan aikana. Paavi Pius XI solmi Lateraanin sopimuksen ja vastusti sekä fasismia että natsismia. Paavi Pius XII johti kirkkoa toisen maailmansodan aikana, ja hänen toimiaan juutalaisten vainojen aikana on sekä kiitetty että kritisoitu.
Paavi Johannes XXIII kutsui koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen vuosina 1962-1965, joka uudisti kirkkoa perusteellisesti. Paavi Paavali VI jatkoi kokousta ja pani sen päätökset täytäntöön, vaikka hänen encyklikansa Humanae Vitae ehkäisystä herätti kiistaa.
Paavi Johannes Paavali II hallitsi vuosina 1978-2005 ja oli ensimmäinen puolalainen paavi. Hänellä oli merkittävä rooli kommunismin kaatumisessa Itä-Euroopassa, ja hän matkusti laajasti ympäri maailmaa tehden paaviudesta todella globaalin instituution. Hänet on sittemmin julistettu pyhimykseksi.
Paavi Benedictus XVI hallitsi vuosina 2005-2013 ja oli tunnettu teologi. Hän yllätti maailman eroamalla virastaan vuonna 2013, ensimmäisenä paavina lähes 600 vuoteen. Paavi Franciscus aloitti paaviutensa vuonna 2013 ja on ensimmäinen latinalaisamerikkalainen paavi sekä ensimmäinen jesuiitta tässä tehtävässä. Hän on korostanut kirkon sosiaalista oikeudenmukaisuutta, köyhien auttamista ja ympäristönsuojelua.
Paaviuden historia on ainutlaatuinen jatkumo, joka heijastaa katolisen kirkon ja koko länsimaisen sivilisaation kehitystä. Varhaiskirkon marttyyripaaveista keskiajan mahtaviin hallitsijoihin ja nykyajan globaaleihin hengellisiin johtajiin paavit ovat muovanneet paitsi kirkon oppia ja käytäntöjä, myös laajemmin Euroopan ja maailman historiaa.
Paaviuden luonne on muuttunut merkittävästi vuosisatojen saatossa. Maallisen vallan menettäminen on paradoksaalisesti vahvistanut paavin asemaa puolueettomana hengellisenä auktoriteettina. Nykyään paavi on yksi maailman tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista hengellisistä johtajista, jonka sanoja kuunnellaan katolilaisten lisäksi laajasti myös muiden uskontojen edustajien ja maallisten johtajien keskuudessa.
Katolisen kirkon virallisen luettelon mukaan paaveja on ollut 266 apostoli Pietarista nykyiseen paavi Franciscukseen. Tämä luku sisältää myös lyhytaikaiset pontifikaatit, mutta ei vastapaaveja.
Paavi Pius IX hallitsi pisimpään kaikista paaveista apostoli Pietarin jälkeen, yhteensä 31 vuotta ja 7 kuukautta vuosina 1846-1878. Hänen aikanaan julistettiin dogmi paavin erehtymättömyydestä.
Kirkkovaltio liitettiin Italian valtakuntaan vuonna 1870, kun Italian joukot valtasivat Rooman. Tilanne ratkaistiin lopullisesti Lateraanin sopimuksella vuonna 1929, jolloin perustettiin itsenäinen Vatikaanivaltio.
Kyllä, paavi voi erota virastaan. Paavi Benedictus XVI erosi vuonna 2013 vedoten ikäänsä ja terveyteensä. Hän oli ensimmäinen vapaaehtoisesti eronnut paavi sitten vuoden 1415.
Paavin erehtymättömyys tarkoittaa, että paavi ei voi erehtyä julistaessaan virallisesti uskon tai moraalin oppeja koko kirkolle. Tämä dogmi julistettiin Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1870.
Suurin osa paaveista on ollut italialaisia. Muita merkittäviä alkuperämaita ovat olleet Ranska, Saksa, Kreikka ja Syyria varhaiskirkon aikana. Nykyinen paavi Franciscus on ensimmäinen latinalaisamerikkalainen paavi.
Vatikaanin toinen kirkolliskokous pidettiin vuosina 1962-1965, ja se uudisti katolista kirkkoa merkittävästi. Kokous modernisoi liturgiaa, edisti ekumeniaa ja vahvisti maallikoiden roolia kirkossa.
Luotettavaa tietoa paaviudesta ja katolisen kirkon historiasta
Tutustu varhaiskirkon merkittävimpiin paaveihin, jotka muotoilivat kristillistä oppia ja vahvistivat Rooman asemaa.
1900- ja 2000-luvun paavit ovat johtaneet kirkkoa maailmansotien, yhteiskunnallisten mullistusten ja globalisaation aikakaudella.
Kirkolliskokous julisti dogmin paavin erehtymättömyydestä uskon ja moraalin kysymyksissä.
Sopimus Italian valtion kanssa perusti Vatikaanivaltion ja päätti pitkän riidan.
Johannes XXIII avasi kirkolliskokouksen, joka uudisti katolista kirkkoa perusteellisesti.