“NYT RIITTÄÄÄ!” karjaisin maneesissa. April katseli minua maasta pölmystyneenä, eikä selkeästi ollut varma, miten reagoida. Järkyttyneen oloinen Halla sen sijaan pysähtyi seinän viereen.
“Tää sai nyt luvan olla viimeinen kerta, kun se viskaisee mut tai sut selästään!” totesin Aprilille tiukasti. Ensin nainen näytti siltä, että kieltäisi, mutta lopulta nyökkäsi;
“Ei tässä kai enää mikään auta - ei Hallaa voi tunneillakaan pitää.”

Heti, kun Halla oli ratsastettu läpi ja April oli viemässä sitä talliin, painelin itse toimistoon. Turhautuneena avasin tietokoneeni ja aloin kirjoittaa: " MYYDÄÄN…" Puolentunnin kuluttua kävin viemässä paperisen lapun ilmoitustaululle ja mietin vielä hetken hevosmarkkinasivuilla julkaise-napin kohdalla. Päättäväisesti kuitenkin klikkasin ja lähetin ilmoituksen bittiavaruuteen. (27.12.2019)

"Haluatko haastetta? Oletko valmis kokeilemaan uutta? Luokka 9 starttaa Pohjantähdessä villisti; ratsastajille annetaan alle aivan vieraat ratsut! Rata on vapaaohjelmaan perustuva ja ratsastajan päätettävissä. Se saa sisältää kuitenkin ainoastaan helppo A -tason asioita. Kirjoita runo, tarina tai piirrä kuva. Halutessasi voit myös linkittää esimerkiksi kappaleen tai valokuvan kuvailemaan tunnelmia. Huumori on sallittu ;)"

Mä tuijotan sitä irokeesiharjaista viikinkiratsua silmät suurina. Mun piti vaihtaa mun uskollinen, täydellinen täysiveriratsuni tähän... tähän. Hallaksi nimetty tamma pärskähtää, ravistelee päätään ja mä tunnen tuskanhien nousevan kaikkialle. Mä kuulen etäisesti matalaa, railakasta naurua ja vilkaisen taakseni. Murahdan. Näen Ismailovin nauravan kaksin kerroin kauempana. Lämmin käsi ilmestyy mun hartialle ja mun huomio nytkähtää Ainoon, joka katsoo mua sympaattisesi.
”Muista meidän valmennukset, niin kaikki menee hyvin. Nämä vuonohevoset on ihan mukavia, olen kasvattanut pari itsekin.” Mä oon varma et sillä hetkellä se kaikki epätoivo vyöryy mun kasvoille ja mä painan hetkeksi mun kädet kasvoille. Vedän syvään henkeä.
”No, onneksi tässä ei voi mennä enää huonommin. Bloody hell.” Mä sanon ja punttaan itseni tamman selkään. Kuulen Ainon sanovan jotain omasta lainaratsustaan ja vilkaisen ja näen naisen kävelevän nopeaa kyytiä kauemmas. What the -.
"Your steed is a ball of tallow. Fucking ball of tallow." Ryssän lievä venäjänaksenttinen ääni saa mut käännähtämään. Aino katoamisen syy selvisi. Mä hymähdän, irvistän lievästi hymähdykselleni ja katson hetken valkomustaa pystyä harjasta, ennen kuin katson takaisin myrskynharmaisiin silmiin.
"Har har. Even tough you can't even call her a steed, bloody hell. No offence Halla." Mä sanon ja rapsutan kermakahvin väristä kaulaa ja huokaisen hyvään.
"Have fun." Mun oma suupieli vastaa toisen virnistykseen. Kuulen matalan naurun kohoavan ryssän kurkusta. Ainakin toisella meistä oli selvästi hauskaa.
"Thank you, Sir", mä sanon, annan sarkasmin valua sanoissa. Mä kokoan lainaratsuni ohjakset, pyydän sen liikkeelle ryssän kävellessä kauemmas. Käännähdän juuri parahiksi nähdäkseni Ainon seisovan hieman kauempana suu melkein auki. Mä rypistän naiselle hieman kulmiani, näytän kuitenkin toisella ohjaskädelläni peukkua ja ratsastan verryttelykentälle.

Mä hengittelen syvään ja annan tamman kävellä reippaasti. _Muista ryhti. Ja kädet pois sylistä. Ja hartiat. You got this. Viikinkihevonen taipuu yllättävän helposti mun alla, venyttää askeltaan pyydetysti. Tervehdys. Niin kuin Aino sanoi, ota tämä kokemuksena. Ratsastaessa huomasin tamman vaativan selkeitä, napakoita apuja. Ensimmäiset pohkeenväistöt jäivät vähän laimeiksi, mutta Ainon valmennus tuoreessa muistissa. Selkeät ja siistit puolipidätteet. Koko etuosa kääntyy ulkolapa mukaan lukien. Kunnon taivutus. Ei banaanimutkaa. Sulkutaivutuksessa pidän sisäohjan tuntumassa. Halla vastaa pyydettyihin asioihin odotettua paremmin. Eihän se toki ollut tuntumaltaan todellakaan samanlainen ratsastettava kuin Hera, jonka kanssa vuosien yhteistyö oli tuottanut tulosta ja saanut meidän toimimaan kunnolla tiiminä. Ja olihan se ihan mukavaa ja virkistävää huomata, että sai vieraan hevosen toimimaan niin kuin kuului ilman sen suurempi hampaan purentoja ja stressailuja. Ilman että teki mieli itkeä. Ja olihan Hallalla ihan miellyttävä laukka. Hieno viikinkihevonen. Pysähdys. Lopputervehdys. Mä myönnän hymyilleeni vähän taputellessani ja rapsutellessani vaaleaa kaulaa kummaltakin puolen.

Vuonohevostamman lyhyet jalat pinkoivat niin kovaa, että ajattelin sen menevän nurin. Hymähdin hieman huvittuneena odotellessani sitä hetkeä, kun tamma vihdoin väsyisi juoksemiseensa. Tilanne ei kuitenkaan näyttänyt olevan lähelläkään sitä, koska juuri silläkin sekunnilla tamma heitteli villisti peräänsä ilmassa. Vierelleni käveli huvittuneen näköinen April: "Hallalta ei puhti ihan heti lopu!"
"Njoo, ei todellakaan. En oikeesti ihan ymmärrä; oon vähentänyt siltä tyyliin kaikki kaurat pois, juoksuttanut joka päivä ihan täysillä ja monena päivänä lisäksi ratsastanut. Kaks viikkoo ja se jaksaa edelleen juosta karkuun ja yrittää aina tilaisuuden tullen tiputtaa myös ratsastajan", huokaisin syvään ja vilkaisin Aprilia. Jäimme molemmat tuijottamaan energistä tammaa hiljaisina.

Kun lopulta Halla oli väsähtänyt juoksemiseen ja antanut laitumelta suosiolla kiinni, olin heti raahannut sen pesupaikalle. Molemmilta puolilta kiinnitettynä tamma yleensä seisoi suosiolla paikoillaan, eikä heilunut puolelta toiselle. Harjasin tammaa ripein ottein, joutuen aina välillä komentamaan sitä esimerkiksi kuopimisesta tai näykkimisyrityksistä.
Harjattuani hain satulan ja suitset, jotka nähdessään Halla näytti hapanta naamaa. Tamman ilveilyistä sen enempää välittämättä nostin satulan sen sään päälle ja liu'utin sen paikoilleen. Satulavyötä kiristäessäni jouduin varomaan kiukkuisia potkuja, mutta onnekseni niihin olin jo oppinut varautumaan. Suitsien kanssa oli sen sijaan hieman enemmän haastetta, kun vuonohevostamma yritti ensin rynnätä eteen ja epäonnistuessaan peruuttaa pakoon. Pienen väännön jälkeen Hallalla kuitenkin oli suitset päässä ja satula selässä.

Saapuessani maneesiin Hallan kanssa ei siellä onnekseni ollut muita. Hain maneesin nurkasta jakkaran ja tarkistin satulavyön ainakin kolmeen kertaan, kunnes lopulta uskaltauduin nousemaan ratsaille. Yllätys oli suuri, kun tamma ei tällä kertaa yrittänytkään livistää kiitolaukalle, vaan seisoi paikallaan kuin kivi. Puoliksi ihmetellen ja puoliksi tyytyväisenä pyysin ratsuni uralle - eikä tamma edes yrittänyt mitään.
Alkukäyntien jälkeen pyysin Hallaa raviin - ja odotin samalla vuosisadan protesteja. Oikeasti tamma ei kuitenkaan yrittänyt mitään, vaan tyytyväisenä teki työtä käskettyä. Olin oikeastaan erittäin hämmentynyt, mutta otin hetkestä kaiken irti ja vaadin tammalta niin väistöjä kuin askellajin kokoamista sekä pidentämistä. Halla ei tästäkään hermostunut, vaan toimi kuin unelma.
Laukkatehtävien kohdalla odotin jonkinmoista vastarintaa, mutta Halla oli selkeästi muuttunut yhdessä hoitohetkessä toiseksi hevoseksi. Se teki kaiken mukisematta ja pärskähtelikin välillä. Laukanvaihdot ja vastalaukat - joita Halla vihasi - menivät nekin kuin vettä vain. Hetken jo luulin, että olin ottanut väärän hevosen - mutta tallissa oli vain yksi vuonohevonen.

Ratsastuksen lopetettuani talutin ihmeissäni hikistä, hyvin työskennellyttä hevosta. Halla huokaisi syvään ja näytti siinä hetkessä kovin säyseältä. Toivo heräsi sisälläni nopeasti, entä jos viimein?

Tamma mulkaisi minua silmäkulmastaan harvinaisen rumasti, kun kiristin sen satulavyötä. Halla näytti luimiessaan ja irvistellessään lähinnä merimakkaralta, mutta en antanut sen haitata. Suitsia laittaessa tamma olisi mieluusti syönyt minut, mutta pienen tappelun jälkeen se suostui vastahakoisesti suitsittavaksi. Muutama kirosana pääsi suustani, kun mokoma otus sai napsautettuna hampailla käsivarteeni. En todellakaan tiennyt, mistä Hallan käytöshäiriöt - johtuneeko nuoresta iästä vai onko kyseessä vain harvinaisen taliaivoinen tapaus?

Kiristin maneesissa satulavyötä ja yritin väistellä tamman hampaita. Kiipesin selkään ja jo samalla sekunnilla tunsin, että ratsu lähtee alta - ja täyttä laukkaa. Parin kauniin perkeleen säestämänä kiskoin tamman ympyrälle ja kiitin samalla luojaa siitä, että satulavyö oli jo kiristetty maastakäsin. Napakoin avuin sain Hallan uralle - käynnissä tällä kertaa. Jotain se idiootti jaksoi vieläkin pöristellä ja pörhistellä, mutta lentäviä lähtöjä ei enää tehty.
Hetken kuluttua ryhdyttiin kunnolla hommiin - ja heti ohjat kerättyäni sain kokea ihmeellistä venkoilua sekä tanssahtelua. Napakasti yritin ratsastaa Hallaa pohkeen ja ohjan väliin - paino sanalla yritin. Nopeasti Halla kuitenkin teki selväksi, että sitä ei kiinnostanut piirun vertaa tehdä töitä - varsinkaan minun kanssani.

Ensimmäiset laukkapätkät ravityöskentelyn jälkeen olivat katastrofeja - ei sillä, että se ravikaan olisi onnistunut ilman protesteja. Laukassa Halla kuitenkin sai hieman enemmän puhtia pukkeihinsa ja suhteellisen kokenut ratsastajakin sai roikkua kynsin hampain satulassa. Eikä siinä mitään, mutta sille mursulle ei riittänyt pelkästään villi pukittelu jokaisen noston jälkeen - onhan se aivan parasta viihdettä litistää ratsastajan jalka seinään. Raippa iski tasaisin väliajoin tammaa takamukselle ja pohkeet paukuttivat kylkiä. Silti se poni vain junnasi paikallaan allani, keksien milloin mitäkin sivuliikkeitä ja pukkiloikkia.
"PERKELE HALLA! ON SE NYT TAAS KUMMA!" karjaisuni kaikui maneesissa oikein upeasti, mutta ratsuuni sillä ei juuri ollut vaikutuksia. Halla se vain jatkoi ja jatkoi.

Oli kulunut samalla kaavalla ainakin puolituntia, kunnes vihdoin tamma taisi olla liian väsynyt. Halla suostui lopulta kulkemaan peräänannossa, niin ravissa kuin laukassa, ilman pukkeja. Otin hetkestä ilon irti ja laitoin tamman oikein koville. Naputtelin pohkeilla enemmän liikettä ja toisaalta taas välillä kokosin. Harjoitusravissa istuessani katselin sen leveää, lyhyttä kaulaa ja mietin mielessäni, että se todella oli mursu.
Puolentunnin järkevän työskentelyn jälkeen sekä ratsu että minä olimme molemmat aivan hikisiä ja hengästyneitä. Halla näytti siltä kuin se olisi juossut vähintään Australiaan ja takaisin. Omasta puolestani voin sanoa, että takamuksessa tuntuivat tamman alkutunnin protestit.

Laskeuduin alas ratsailta ja talutin perässäni talliin lähes puolikuolleen hevosen - tai siis siltä se vaikutti. April virnisti minulle iloisesti, kun kerroin, että mursu oli lopputunniksi jopa rauhoittunut.
"Kyllä se vielä siitä!" April kannusti. "En nyt tiiä. Aika saatananmoinen kusipää ja imbesilli tää kyllä on", totesin ja vilkaisin vieressäni seisovaa hikistä vuonohevosta. Ojensin ohjia Aprilille, joka lähtikin taluttamaan vuonohevosta pesupaikalle. "Kyllä siitä vielä ratsu tulee", hän totesi matkalla. "Älä oo niin positiivinen, sieluun sattuu", mutisin ja suuntasin toimistoon tekemään paperitöitä.