Turmeltajan Vipeltäjä

Estevalmennusta 763 sanaa, valmentajana Sanni Sotamaalauksesta

Toisinaan arjessa tapahtuu pieniä ihmeitä, ja sellainen ehdottomasti tapahtui tänään, kun mä olin jo kukonlaulun aikaan hereillä ja pukeissa. Ilmeisesti talonväki oli vielä nukkumassa, joten mä kävelin varpaillani eteiseen ja lähdin hoitamaan aamutallia. Kahvia mä en viitsinyt laittaa vielä keittymään, vaikka varmasti omistajapari heräisikin jo vähitellen. Aamutallin jälkeen hevoset pääsi oikeiden loimitusohjeiden kautta ulos, mutta vielä senkään jälkeen tallissa oli hiljaista, joten mä valkkasin ihan muina miehinä ratsuksi äärettömän ihanan rautiaan, johon mä olin iskenyt silmäni eilen. Se oli ollut niin ikipirteän oloinen eilen tarhassaan, ja se muistutti niin paljon meidän nykyään jo poismyytyä Vaakkua, että mä kihisin innosta päästä sen selkään. Täystuhojahan me varmasti oltaisiin yhdessä, mutta ei kai Katariina voisi hirveästi suuttua, jos me pysyttiin kentällä. Eihän?

Vipsuksi kutsuttu kaveri tuli höristen vastaan, kun siirryin sen karsinalle; mä olin jättänyt sen viimeiseksi, koska mä olin kyllä alusta asti suunnitellut, että tänään mä haluan Vipsun selkään. Se on niin Vaakku 2.0, että mä olin rakastunut siihen jo ennen kuin mä olin päässyt edes hajuetäisyydelle orista. Ehkä sen voisi köyttää Twingon katolle ennen kuin mä ajaisin kotiin. Vipsu oli korvat hörössä hamuamassa, jos sille olisi tarjolla jotain, ja mä syötin sille yhden hevosnamin samalla, kun ori sai riimun päähänsä. Rautias sai seistä tallikäytävällä karsinansa edessä hoitotoimenpiteiden ajan. Sen turpa upposi harjapakkiin sillä sekunnilla, kun mä laitoin sen lattialle, ja sieltä löytyikin hauska pölyharja heiteltäväksi ja mutusteltavaksi. Onnistui ori jalkojaankin sukimaan sillä, enkä mä voinut olla käkättämättä sille.
"Hei, hölmö", mä mumisin sille lempeästi, kun mä lopulta tarvitsin pölyharjaa itse.
"Mä tarvitsen sen nyt."

Vipsulla oli nopeasti satula selässään, suojat jaloissaan ja suitset päässään. Se makusteli kuolaintaan ja oli innoissaan lähdössä touhuamaan. Sopivan taskukokoisen orin selkään pääsi hyvin ilman jakkaroitakin, joten alkukäyntejä päästiin nopeasti jo kävelemään. Mä tiedostin erittäin hyvin olevani kuin muksu jouluaamuna, mikä ei taatusti ollut hyvä kombo Vipsun innokkaan luonteen kanssa, mutta mä en vain voinut sille mitään. Hevosella oli selkeästi hauskaa, ja niin oli mullakin. Rautias oli hyvällä vauhdilla menossa ja sen häntä pyöri siihen malliin, että se toimisi kohta joko potkurina tai propellina. Toivoin potkuria, Katariinalle olisi vaikeampi selittää, miksi sen hevonen lensi pois.

Ori lämpesi nopeasti ja sen vauhti sen kun kiihtyi. Innosta huolimatta mulla oli tarpeeksi maalaisjärkeä pidätellä ja hidastaa Vipsua, joka hoksasi nopeasti, ettei sen haluttu kiitävän, vaikka se selkeästi olisi halunnut jatkaa samalla mallilla. Mä ratsastin sen kanssa ympyröitä ja kaarteita ja väistöjä, joita se ei voinut suorittaa ihan niin kiireisesti, jotta se malttaisi olla. Temppu kuitenkin auttoi vain niin kauan, kun Vipsu teki liikkeitä, ja sen jälkeen se oli taas valmis vaikka laukkaradalle. Mä peruuttelin sen kanssa ja sen jälkeen ravailin sekä laukkailin, mutta orilla vain riitti energiaa; mahdollisuus on, että se sai energiaa multa, joka olin aivan kikseissä Vipsusta.

Lopulta mä päädyin laskeutumaan selästä ja kokoamaan kentälle muutaman esteen. Kaksi matalaa pystyestettä, yksi hieman korkeampi, ja okseri. Ei mitään erityisen vaikeaa, mutta vähän loikkimisen aihetta kuitenkin. Vipsu hengitteli mun niskaan koko radanrakennuksen ajan, ja seurasi kuin varjo. Rautiaalla oli vaikeuksia seistä paikallaan, kun nousin takaisin sen satulaan, mutta lopulta se pysyi aloillaan tarpeeksi kauan, että sain ponnistettua ylös maasta. Lyhensin jalustimiani hieman ja keräsin ohjia, ennen kuin lähdin ravaamaan uraa pitkin Vipsun kanssa. Ori sai vetreytyä vähän lisää, ennen kuin me lähdettiin suorittamaan kahta ensimmäistä pystyestettä. Vipsu ylitti ne liioitelluilla hypyillä, joten palasin alkuun ja hyppäsin esteet uudestaan, tällä kertaa ravissa. Se hillitsi vähän orin kiirettä, mutta ei paljoa.

Korkeammalle pystyesteelle Vipsu pääsi taas laukassa, ja oria sai pidättää, ettei se kiirehtinyt liian pitkin askelin esteelle. Tämänkin raudikko ylitti reippaalla ilmavaralla. Mä olin niin uppoutunut hyppäämiseen, että mä meinasin saada sydänkohtauksen ja tipahtaa satulasta, kun Katariinan ääni kajahti kentän laidalta.
"Hyvältä näyttää!" Jeesus, joo, ei näytä enää, kun mä tulen alas täältä, mä ajattelin itsekseni.
"Ethän sä pahastu, jos mä lainaan Vipsua?" virnistin Katariinalle takaisin, korjasin asentoani satulassa säikähdyksen jäljiltä, ja ohjasin Vipsua kohti okseria. Ei tullut minkäänlaisena yllätyksenä, että ori meni siitäkin näyttävästi ylitse, eikä ollut jalkoineen lähelläkään puomeja. Vipsu pärskähti innoissaan ja sai päästellä höyryjä laukkaamalla uralla muutaman kierroksen pidemmin askelin. Sen laukassa oli mukava istua ja vauhdin huuma vei mukanaan, kuten aina. Laukka-askeleiden myötäily tuli jo niin selkärangasta, että sitä tuskin huomasi itsekään.
"Sanni, sun kantapäiden ei tarvitse olla ihan noin alhaalla", Katariina huomioi kentän laidalta.
"Ja eiköhän se Vipsu jo laskenut kierroksia, takasin esteille vaan!"

Loppupelissä Vipsu oli juuri niin kiva, kuin mä olin olettanutkin, vaikka mä en ollutkaan sille se sopivin ratsastaja. Orille oli tullut hiki niinkin kevyestä treenistä, joten mä kuivasin sitä vähän ja heitin sille loimen selkään, ennen kuin ori pääsi takaisin tarhaan. Se hörisi vähän mennessään ja liittyi sitten kavereiden seuraan nyhtämään kellastuvaa nurmea.

Suosittelemme

Tekijänoikeudet

© Haltiasalo 2014 - 2021. Kaikki sivulla oleva materiaali on Haltiasalon omaisuutta, ellei toisin mainita! Otsikkokuvien kuvista kiitos Tilli & kuvaaja ei halua nimeään mainittavan ♥ & gromgull (CC BY 2.0). Ulkoasun on tehnyt Pihlajainen.

Huomioithan että kyseessä on virtuaalhevonen!     Please notice that this is a SIM-game horse!