"..hyvin rauhallinen, järkevä tamma, ei välitä mistään mitään, toimii lastenkin kanssa.."
"En etsi mitään lastenratsua, vaan kilpahevosta." Länkisäärinen hevoskauppias hymyili leveästi taputtaen minua selkään; olisi vain pitänyt kätensä kaukana minusta.
"Gracie on kilpahevonen. Erinomaisia tuloksia nuorten luokista, nyt tamma tosin vain nostaa tasoaan eikä ole kilpaillut. Vähän tuollainen vanhan mallin kouluratsuhan se on.." Olikohan tuo mies koskaan hiljaa?
"..ja kuten sanoin, Gracie ei välitä mistään, ei yleisöstä sen enempää kuin naapurin rakennustyömaasta, vähän vakava luonne.." Ei, ei tainnut olla. Raivostuttava ihmistyyppi.

Kentällä tallityöntekijän pitelemä punaruunikko näytti lehmältä. Ei se ruma hevonen ollut, eikä mitenkään matalaryhtinen, mutta lehmän olemus sillä oli. En välttämättä olisi kuvaillut sitä rauhallisuudeksi, ehkä välinpitämättömyydeksi. Silmät eivät sentään olleet typerän eläimen.
"Gracien lisäksi meillä olisi pari kriteereihinne sopivaa oria", hevoskauppias jatkoi jutusteluaan, vaikken ollutkaan hänen hölinöitään hetkeen noteerannut.
"Sanoin etsiväni tammaa", vastasin tylyyn sävyyn ottaessani tallityöntekijän tarjoamat ohjat käteeni, "haluan hevosen, jolla on aivot." Mielestäni olin tehnyt miehelle varsin selväksi, millaista hevosta etsin. Ilmeisesti viestinnässäni tai hänen ymmärryksessään oli joitain.. puutteita. Kallistuin jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle.

Hevoskauppias työntekijöineen vaihtoi jokusen sanan hollanniksi pidentäessäni jalustimia. Työntekijä poistui tallin suuntaan, hevoskauppias asettui katsomoon tupakoimaan.
Gracieksi kutsuttu tamma ei juuri muistuttanut nykyisiä ratsujani. Se kyllä protestoi, kun annoin tahallani turhan terävästi pohkeita tai tein turhan kovan pidätteen. Protestit olivat kuitenkin pieniä, terävämpiä askelia, hännän huiskintaa, satunnaista kuolaimen puremista. En minä välttämättä pukittelevaa hevosta kaivannut, vähän vahvemmin virheisiin reagoivaa kylläkin. Tamma ei myöskään jäänyt vihoittelemaan; virhe meni, tilanne meni, työnteko jatkui.

Ja se tamma teki töitä, kuunteli, reagoi. Liikkui valtavilla askelilla, isosti ja ilmavasti. Aivan toisenlainen liikemekaniikka kuin sillä tanskalaisruunalla, jolla olin tämän kauden kisannut. Se hevonen oli kaiken päälle idiootti.

Hevoskauppiaan leveä virne sai miehen näyttämään vieläkin luotaantyöntävämmältä. Tajusi sentään pysytellä vaiti siihen asti, että nousin ratsailta.

Järjestäessäni tammalle kuljetusta Alankomaista Venäjälle jouduin suunnattomaksi harmikseni asioimaan pelkästään ylitsevuotavan puheliaiden ihmisten kanssa. Puhuivat sentään saksaa.

"Minkä ikäinen Grace olikaan, kymmenen? Vähän reilummin sisäpohjetta, hyvät kulmat.. Pitkän sivun alussa ravi ja pysähdys pitkän sivun keskelle."
"Kymmenen."
"Hyvä siirtyminen ja ravi. Etujalat jäivät hieman auki pysähdyksessä, tee voltti ja uusi pysähdys. Parempi. Nyt peruutus, hyvä, toinen, kolmas, neljäs, ja suoraan raviin. Hyvä. Pääty-ympyrä, pitkälle sivulle uusi pysähdys, peruutus ja siirtyminen suoraan raviin." Oli hieman epäselvää, kumpi oli tiukkapipoisempi, ratsastaja vaiko ratsu. Avrelianin ryhti oli moitteeton, hartiat hieman jäykät, sen myötä käsi ei ollut aivan niin joustava ja pehmeä kuin se olisi voinut olla. Kovakätisyydestä moittiminen olisi kuitenkin ollut liioittelua. "Voit asettaa hieman reilummin voltille. Takaosa polkee hyvin alle. Syvälle kulmaan, noin."

"Siirry käyntiin ja kulmasta lävistäjälle, lävistäjällä keskikäynti – lisätty käynti – keskikäynti. Pehmeä tuntuma, hyvä eteenpäinpyrkimys, istunta ei saa ajaa hevosta eteenpäin. Siisti siirtymä, hyvä, hartiat rennommiksi.. Hyvä, takajalka astuu etujalan jäljen ylitse." Hieman terävä puolipidäte, ja tamman askel lyheni, terävöityi parin askeleen ajaksi.
"Seuraavasta kulmasta uusi lävistäjä ja sama tehtävä. Parempi siirtymä lisätystä käynnistä keskikäyntiin kuin toisin päin."

Muutamien siirtymisten jälkeen Aino teetätti ratsukolla takaosakäännöksiä, sitten uusia lävistäjiä, nyt lisättyä ravia. Parissa takaosakäännöksessä näkyi askelnyintää Gracen reagoidessa korostetun terävästi satunnaisiin kovempiin pidätteisiin. Tamma pysyi kuitenkin paikoillaan, takaosa ei lähtenyt liikkeelle, vaan pysyi missä pitikin liikkuen seuraavan kerran vasta käännöksen jälkeen suoralla uralla. Lisätyn ravin muoto oli korrekti, vapaampi, tamma käytti hienosti selkäänsä ojentaen jalkojaan toivotulla tavalla. Kiireestä ei ollut tietoakaan.
"Erinomainen lävistäjä, Grace liikkuu hienosti. Vielä yksi lävistäjä, siirtyminen käyntiin ja kootun käynnin kautta koottuun laukkaan hieman kaviouran sisäpuolella ratsastaen."

"Et ole tarpeeksi kriittinen."
"Tai sinä olet turhankin kriittinen." Avrelian ratsasti loppukäyntejä pitkin ohjin, ja Ainolla oli ikävä tunne siitä, että loppujen lopuksi se oli hän, jota tässä arvioitiin ja jonka suorituksesta haettiin jotain kritisoitavaa.

03.11.2019 Ruunaankoski Prix St Georges, Ruunaan Silinteri -osakilpailu

Missä suomalaisten kaikki kunnianhimo oikein oli? Vai ratsastustaitoako tässä piti peräänkuuluttaa? "Perinteikäs sarjakilpailu", joka käytiin tasoilla vaativa B ja Prix St Georges. Hyvä on, vaativa B on amatööriratsukoiden sarja. Sitä naurettavampaa on vain pari luokkaa vaativampi 'ammattilaisten' sarja. Miten sinä kilpailet maassa, josta ei tunnu löytyvän itseään kunnioittavia kisajärjestäjiä ja kilpakumppaneita, Grand Prix -luokkia tai edes tarpeeksi tinkimätöntä, ankaraa valmentajaa kertomaan, missä kaikessa olet täydellisen toivoton ja miten vasta viimeisen kolmen minuutin aikana oikeasti ratsastit kolme askelta? Ради всего святого..

Ja tässä minä istun, vahvistamassa osallistumistani mokomaan herttaiseen piirileikkiin. Grace ei sentään ymmärtäisi tätä tekemääni tasomyönnytystä. Olinko niellyt ylpeyteni ja kadottanut kilpailuviettini vai oliko tämän maan masentava ratsastuskulttuurin irvikuva kuohinnut minutkin?
Kuohittu tai ei, starttaisin Gracella marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina Prix St Georgesia useamman vuoden tauon jälkeen. Ohjelmassa ei ollut mitään ihmeellistä, se menisi melkein omalla painollaan, rutiininomaisesti. Enemmän minua arveluttaa oma ratsastukseni, tietokonetyön herkästi jäykistämät hartiat ja ranka, kunnollisen valmentajan puute. Itsekritiikillä pääsee vain tiettyyn pisteeseen. Grace lähinnä harmittaa, tällä kisatahdilla - kisaamattomuudella! - menee hyvä, lahjakas, kilpailutilanteista selkeästi nauttiva hevonen hukkaan.

Nämä Ruunaankosken piirileikit on parempi ajatella enemmän Gracen kuin itseni, egoni, kannalta.

Tuomaripisteet ja kommentti (kolme tuomaria + arvontakone):
3 - 2 - 1 - 4 ; 2,5 pistettä, 2/5 70,000%
"Ratsastajan suivaantuneisuus suomalaisesta kisakulttuurista on hykerryttävää luettavaa. Hyvin kirjoitettua tekstiä, jonka sadattelu tulee läpi melkein lukijan syliin asti. Hauska ja erottuva tunnelmavalinta."

Yleiskommentti: "Tuotoksissa tunnelma on arvoistensa kilpailijoiden kesken tyylikkään arvokas. Ratsastajien kunnianhimoisuus on kuin itsestäänselvyys, eikä omia kykyjä tarvitse juuri epäillä. Mielenkiintoisia kirjoitustyylejä, joista jokainen erottuu edukseen. Tekstejä värittämässä myös kaunis piirros, jonka tyytyväisen onnistumisen tunne välittyy tuomarillekin asti."

08.12.2019 Schwanhilde Arena (Nürnberg, Saksa) Masters Kür — Kür Master 2019 Grand Prix

Musiikki; LINDEMANN - Yukon

Kansainväliset arvokilpailut olivat, täysin ymmärrettävästi ja oikeutetusti, keränneet yleisöä, osallistujia, mediahuomiota. Värikäs puheensorina, kaikkialla alavireenä leijaileva uuden, käsitellyn nahan tuoksu, silmäkulmassa vilahtavia kouluratsastusmaailman tähtiä sekä ärsyttäviä somekakaroita kännyköineen. Nuoria lupaavia kouluvarsoja, tuttuja, lähes puhki kuluneita nimiä, täysin uusia kasvoja niin ratsastajissa kuin hevosissa, hyvää ratsastusta, järkyttävää ratsastusta, suurkilpailuiden arvokkuutta, urheilujuhlan tuntua, Gracen rytmikäs ravi verryttelyareenan hyvin huollettua pohjaa vasten, ratsukko ratsukolta lähestyvä suoritusvuoromme. Luoja, miten elossa olinkaan. Vielä kun pystyisin polttamaan tupakan tai pari ennen rataa, mieluiten saman tien. Ei nyt suoranaisia hermosavuja, mutta jotain sinne päin. Nikotiiniriippuvaisen kaipuuta päivän ties kuinka monensiin savuihin viemään kallonpohjaa kalvamaan jäänyttä, kanssaihmisistä johtuvaa ärsytystä pois, tasaamaan nousevaa adrenaliinia.

Yksi ratsukko poistui verryttelyareenalta kohti kilpailuareenaa, odottavaa yleisöä ja televisiokameroita. Tässä areenassa olikin jotain kuvaamisen arvoista. Valoisat, avarat tilat, niin julkisivultaan kuin sisätiloiltaan arkkitehtuurisesti kunnianhimoinen ja näyttävä. Visuaalisesti miellyttävä. Aivan toista kuin valtaosassa suomalaisista koruttoman yksinkertaisista, tiukan asiallisista, yksinkertaisen masentavista maneeseista.
Aivan yhtä masentavaa oli kanssakilpailijoitteni kunnianhimon puute. Tai ehkä nykykouluratsastajat ovat vain laiskoja ilmoittautuessaan ennemmin luokkiin, jotka tarjoavat valmiin ohjelman. Huomattavasti pienempi vaiva, älyllisestä rasitteesta puhumattakaan, opetella valmis ohjelma sen sijaan, että suunnittelisi ohjelmansa alusta alkaen itse sovittaen sen vielä musiikkiin.
Kürin ratsasti suorastaan häpeällisen pieni joukko ratsastajia verrattuna kilpailuiden kokoon. Sitä oletti kansainvälisten kilpailuiden vetävän luokat täyteen, minkä lisäksi moni varmaksi vapaaohjelmaratsastajaksi olettamani nimi puuttui kürin osallistujalistalta kokonaan löytyen tavallisten luokkien osallistujien joukosta. Mikä turhauttavinta, naurettavinta, puolet luokkani osallistujista oli vaativien luokkien ratsukoita, Grand Prix -tason ratsastajia esiintyi vain häviävän pieni otanta suurimman osan juostua kieli pitkällä suurempien palkintorahojen perässä pääluokkaan. Ehkä kouluratsastajista on tullut köyhiä ja kipeitä. Kai tässä piti olla tyytyväinen, ettei kür jäänyt samanlaiseksi naurettavaksi tynkäluokaksi, joita olin viime kuukausina Suomessa ratsastanut. Kuten ne kahden osallistujan kilpailut, joiden jälkeen en ollut enää aivan varma, kenen sitä luokkakokoa pitikään hävetä. Dressage Mastersissa sentään sai, joutui, kilpailemaan tosissaan. Aivan kuten kuuluikin.

Olkoonkin sekatasoinen, vahvasti matalampien tasojen suoritusten dominoiva luokka, olin tammoineni juuri oikeassa paikassa. Verryttelemässä itse suunnittelemaani ohjelmaa muiden kaltaisteni, vähän enemmän kuin pelkän harjoittelun vaivan nähneiden, seassa. En ollut edes harkinnut pääluokkaan ilmoittautumista, ja nyt, suoritusvuoroni lähestyessä ratsukko ratsukolta, olin yksinomaan tyytyväinen valintaani. Viikkotolkulla hiottu ja testattu kür sekä ennen kaikkea hyvin liikkuva, selkeästi niin tilanteesta kuin suuresta areenasta nauttiva Grace. Ja me vasta verryttelimme. Sitä helvetin piruettia, joka oli vaivannut mieltäni reilu kuukausi sitten ratsastamani Prix St Georges -fiaskosta, siitä ylimääräisestä puolipiruetin askeleesta, lähtien. Kaikkia ravitehtäviä, Gracen selkeimpiä vahvuuksia. Kaikkea hyvästä vapaasta käynnistä laukanvaihtoihin. Hienosäätöä niin paljon, niin pitkälle, niissä rajoissa kuin se juuri ennen suoritusta ylipäätänsä oli mahdollista tai järkevää. Toistin mielessäni Yukonin kertosäettä kohti kasvavaa, jylhän mahtipontista sointia, pyydän Gracelta vielä kerran lisättyä ravia. Hetken lähes ikävöin entistä valmentajaani, joka kaivoi jokaisen ratsukon potentiaalin esille vaikka väkisin. Passitti oppilaansa kotiin, mikäli keskittyminen herpaantui hetkeksikään tai kilpailutavoitteeksi riitti mikään voittoa vähäisempi. Eikä luokkavoittokaan aina riittänyt hänelle, arvostelupaperit saivat virallisten tuomareiden jäljiltä vielä hänen punakynäkäsittelynsä. Mutta se oli opettanut ratsastamaan, tavoittelemaan jotain muutakin kuin riittävää tulosta, nousemaan Grand Prix -radoille. Enkä minä vieläkään (tietenkään) ratsastanut kuten hän, mies, jolla oli enemmän kokemusta kuin minulla ikää. Toivottavasti saisin, kolmen vuoden tauon jälkeen, uuden punakynäarvostelun, mikäli entinen valmentajani seuraisi televisiolähetystä, minun ja Gracen ensimmäistä suurkilpailurataa.

Vaatimattomuus ei kuitenkaan ole koskaan kaunistanut ketään. Osaan ratsastaa, tiedän mitä teen, ja minulla on yksinkertaisen hieno, komealiikkeinen hevonen, kaikessa lehmämäisen järkähtämättömässä rauhallisuudessaankin. Minä olen, Ради всего святого, venäläinen, meillä kaikki on suurta ja mahtavaa. Ja tällä kertaa ratsastan puitteissa, jotka viimeinkin vastaavat egoani.

Minä järjestän show'n, jossa ei ole mitään vaatimatonta.

Tuomaripisteet ja kommentit (kuusi tuomaria + arvontakone):
80% - 90% - 90% - 90% - 70% - 80% ; 1/16 83,334%
- Hahmon luonne tulee erittäin kirkkaasti läpi tekstistä. Rytmi on soljuvaa ja sopii valittuun tyylilajiin hyvin.
- Kunnianhimoista ja määrätietoista kerrontaa. Lähes itserakasta kuvailua, mikä sopi teemaan loistavasti. Nokkelia sanavalintoja ja tekstitehosteiden käyttöä. Молодец! ;)
- Rakastin koko tekstin ajan sitä vähättelevää sävyä, jota kertoja käytti. Minä osaan, muut vain leikkivät. Hahmon luonne tuli nerokkaasti esille, ja tekstin rakenne samanlaisesti koottu yhdeksi kokonaisuudeksi. Ensin painaessani musiikin päälle ajattelin, että "voi ei, ei tämmöistä". Sitten luettuani tekstiä sen soidessa ajattelin "kyllä, juurikin näin!". Hahmon omahyväisyys ja valittu musiikki kulkivat käsi kädessä! Loistava tuotos.

Yhden tuomarin yleiskommentti: "Huikeita suorituksia kaikilta! Tuomarin suosikkeja olivat kaksi hyvin erilaista rataa. Sarah Reyesin ja Fiveofiven hieno kokonaisuus sai tuomarin jopa liikutuksen valtaan, kun taas Avrelian Ismailovin ja Cathedral Gardensin suorituksen tunnelma erottui edukseen muista kilpailijoista."

15.12.2019 Ruunaankoski Prix St Georges, Ruunaan Silinteri -osakilpailu

Viime radan puolipiruetti oli ollut totaalinen fiasko. Полный пиздец. Neljä askelta kolmen askeleen liikkeessä ei ole enää edes virhe vaan huonoa, osaamatonta ratsastusta. Täysin anteeksiantamatonta tasoiselleni ratsastajalle. Entinen valmentajani olisi varmasti heittänyt minua kivenmurikalla ohimoon niin perusteellisen tunaroinnin takia - ja täysin oikeutetusti.

Silti sillä esityksellä ratsastettiin sen herttaisen piirileikkiluokan toiseksi. Jopa kolmen ratsastajan ohitse (todellista arvokisojen tuntua, peräti kourallinen osallistujia), vain häviävän pienellä erolla voittajaratsukkoon. Siihen naiseen, jonka nuttura oli ollut niin tiukalla, että hyvä kun hiusraja ei siirtynyt taemmas kilpailupäivän aikana. Kanssakilpailijan nutturan kireydellä ei tosin ollut mitään merkitystä, enemmän mietin, kyseenalaistin, miten huonosti ne kolme muuta oikein olivat ratansa ratsastaneet, kerran oma amatöörimäinen esitykseni oli riittänyt sijoitukseen. Lähes voittoon. Miten pahasti rata piti ryssiä, että liika-askelisella puolipiruetilla pääsi kunniakierrokselle? Ryssiä. Niinhän nuo suomalaiset tuntuivat epäonnistumisistaan puhuvan, ryssimisenä, kun kuvittelivat, etten kuullut. Paitsi Seljaranta, joka laukoi kaikki keksimänsä äärimmäisen huonot venäläisherjat päin näköä. Ne herjat olisivat todellakin tulleet tarpeeseen poistuessani Ruunaankosken kouluradalta Gracen kanssa. Toivon tosissani yleisön taputtaneen hevoselle, minä en ollut yhtään aplodia tai kiitosta ansainnut, en sen enempää yleisöltä kuin tuomaristoltakaan.
Minähän menin tuomaritorniin palkintojenjaon jälkeen, luettuani arvostelupaperin läpi. Kukaan ennen minua ei kuulemma ollut valittanut liian hyvistä prosenteista sekä saavuttamastaan sijoituksesta. Arvon tuomariston ilmeistä päätellen olin myös ensimmäinen, joka ilmaisi huolensa tuomareiden laskutaidosta puolipiruettien askelmäärien suhteen.

Pohjimmiltaan juuri tyytymättömyys omaan ratsastukseeni oli suurin syy, miksi ilmoittauduin tähän suomalaisen ratsastajaineliitin sarjakilpailun seuraavaankin osakilpailuun. Ei minua mahdollinen kiertopalkinto kiinnostanut, ei tältä tasolta, ei kanssakilpailijoitteni ratsut tai kaiken kireyden koossapitävä nutturakampaus. Minua kiinnosti korjata viimekertainen katastrofi.

Viime radan puolipiruetti oli ollut totaalinen fiasko. Tällä kertaa ratsastaisin tasan kolmiaskelisen puolipiruetin. Mikäli en, löisin ihan itse itseäni ohimoon isoimmalla kivenmurikalla, jonka vain saisin yhdellä kädellä kalloani vasten iskettyä.

1/1 78,590%

18.01.2020 Hopiavuori Grand Prix

Parempien puitteiden puutteessa

Suomi on sitten pieni, ankean vaatimaton maa. Ja ankean vaatimaton oli Hopiavuoren miljöökin. Paikka oli suomalaisen vaatimattomuuden manifesti pahimmasta päästä, lautaverhoilun punamultamaali korkeintaan alleviivasi tätä ankeutta, käytännöllistä sovinnaisuutta, missä mikään ei saanut näkyä tai kuulua.
Kärsimysnäytelmäni kruunasi paikallisten kammottava murre, joka valitettavasti kuului turhankin hyvin. Murteen rytmitys kuulosti omituiselta, venyen aivan ihmeellisissä kohdissa, minkä lisäksi mokoma mongerrus kuulosti kuuma peruna suussa sönkötetyltä metsittyneen maalaisjuntin horinalta. Sikäli kun Suomesta ylipäätään löytyi muita ihmisiä kuin metsittyneitä maalaisjuntteja. Tämän siitä selkeästi sai, kun asetti "vähän ihmisiä" hieman turhan suureksi valintakriteeriksi maata vaihtaessa.

Kilpailuhenkilökunta tuntui olevan kovinkin ylpeä aikaansaannoksestaan, miljööstä sekä kisojen koosta. Herttainen yritys, aivan kuten länsimainen demokratia Venäjällä. Ilmeisesti tallin omistaja oli päässyt oikean kilpailueleganssin makuun Saksassa Dressage Mastersissa. Puitteissa, kilpailujärjestelyihin käytetystä budjetista nyt puhumattakaan, ei vain ylletty samaan. Helppojen luokkien ylivoima vaativiin lähtöihin verrattuna oli kaikessa tragikoomisuudessaan viimeistelevä silaus kotikielellä, -mielellä ja -budjetilla toteutettuihin perisuomalaisiin kouluratsastuskilpailuihin, joissa kouluratsastus tosin jäi melko viitteelliseksi ja ohueksi ohjelmaksi, muutaman osaavamman ratsastajan harteille. Käytännössä minun ja Franssin, joka oli vaihtanut hevosta sitten viime näkemän.

Vaikka olinkin ilmoittautunut Hopiavuoreen täysin omasta tahdostani, niin Hopiavuori, kilpailu, koko suomalainen kilpailukulttuuri ärsytti hetki hetkeltä enemmän varustaessani Gracea. Ärsytti ja turhautti. Olisi edes kahvia, mutta ei - minähän en jalallani astuisi tallituvan puolelle paikallisten sekaan. Hetken kaipasin Annabelleä, joka mukisematta juoksee minulle kahvia tai mitä ikinä nyt keksinkään haluta, säästäen minut ylimääräisiltä ihmiskontakteilta. Tupakkaa poltin surutta juuri siinä missä satuin milläkin hetkellä seisomaan, jotain kompensaatiota orastavalle kahvipäänsärylle.
Pudistelin päätäni tarkistaessani tammani luotisuoran letityksen, varusteet, tahrattoman frakkini. Minä olin kuin huutomerkki pisterivissä tässä ympäristössä. Vaatimattomien puitteiden vaatimattomat kilpailut, joiden toimihenkilöt ja osallistujat olivat sitä samaa harmaata sovinnaista vaatimattomuutta kuin puitteetkin. Sopivia luokkia järjestettiin kuitenkin niin vähän ja harvakseltaan, että ilmeisesti joudun kiertämään jokaisen arkkitehtuurisen ja kulttuurillisen rimanalituksen, mikäli haluan kilpailukalenteriini mitään täytettä. Tai sitten voisin tehdä itselleni palveluksen ja muuttaa muualle, jonnekin, jossa hevosala kilpailukulttuureineen ei haparoi kuin juuri kävelemään opetellut lapsi pimeässä.

Sitä ja lopullista turhautumista odotellessani nousin Gracen satulaan, suoristin silinterini ja ratsastin valmiiksi turhautuneena verryttelyalueelle.
Näkevätpähän syrjäseutulaiset maalaisjuntit edes kerran elämässään oikeaa kouluratsastusta.

Tuomaripisteet ja tuomarin a kommentti (kolme tuomaria):
1 - 3 - 3 ; 2/6
"Pystyin oikein näkemään kuinka Avrelian katseli paikkaa ja ihmisiä nenänvarttaan pitkin, kun hän saapui paikalle täydellisellä hevosellaan täydellisesti pukeutuneena näyttämään miltä oikea kouluratsastus näyttää."

Tuomarin b yleiskommentti: "Yleisesti ottaen laadukasta ja mukavasti kuvailevaa kirjoittamista, josta välittyy pikkukisojen tunnelma erinomaisesti."

Minulla ei yleensä ollut tapana käydä valmentamassa ratsukoita kertaluontoisesti. Tyyliini sopii paremmin pitkäkestoiset yhteistyöt, jolloin pääsemme kunnolla pureutumaan ongelmakohtiin ja kehittämään niitä. Avrelianin kohdalla en tuntunut saavan vaihtoehtoja. Puhelu alkoi suurin piirtein sanoilla "koska kalenterissasi on tilaa meille", enkä oikein osannut vastata kielteisesti lyhyen ja asiallisen, mutta määräilevän puhelun aikana. Onnekseni satuin olemaan kalenterini äärellä puhelun alkaessa, ja saimmekin sovittua valmennuspäivän nopeasti. Mies päätti puhelun sanoihin: "asia selvä." Olin hämilläni.

Kaurian talli sijaitsi kohtuullisen matkan päässä kodistani, joten tähän erikoiseen tilanteeseen ei ainakaan kuluisi koko päivää. Harvoin minua jännitti pitää valmennuksia, mutta salaperäinen puhelu venäläisen aksentin omaavan miehen kanssa oli saanut minut varpailleni. Päätin kuitenkin olla näyttämättä ajatuksiani tälle miehelle, ja varmoin mielin nousin autosta. Hieno, kuperapäinen ruunikko käveli suhteellisen nuoren naisen taluttamana kentällä. Kentän laidalla seisoi mies, arvatenkin Avrelian, tupakka huulessa. Hänen olemuksensa sykähdytti. Asu oli päästä varpaisiin siisti, aina kiillotetuista nahkasaappaista siistiin, valkeaan kauluspaitaan saakka, puhumattakaan hiuskarvalleen aisoihin kammatuista hiuksista. Hän kuuli minun sulkevan auton oven ja kääntyi katsomaan. Kävelin reippain askelin kentän laidalle, tervehdin miestä ja ojensin käteni. Hän tarttui siihen ja tokaisi lyhyesti: "Avrelian Dmitriyevich Ismailov".

Avrelian nousi ratsunsa selkään ja nyökkäsi hoitajalle, joka kipitti nopeasti pois tieltä. Silmäilin tätä ratsukkoa hämmennyksen kasvaessa pääni sisällä. Tapahtuiko tämä oikeasti? Ratsukko oli niin viimeisen päälle huoliteltu, että olisi voinut luulla heidän osallistuvan tänään maailmanmestaruuskilpailuihin. Arvostin kyllä sitä, että valmennuksiinkin panostettiin. Avrelian aloitti Gracen kanssa työskentelyn. Ennen kuin aloitimme virallisesti, oli minun kysyttävä tältä mieheltä yksi kysymys: miksi hän soitti juuri minulle? "Katselin kilpailutuloksiasi. Et ehkä tehnyt vaikutusta, mutta kelvannee. Ainakin olet kunnioitettavassa iässä", mies tokaisi tuskin vilkaisemattakaan minuun. Anteeksi mitä, kunnioitettavassa iässä? "Niin", sain vastattua. "Josko aloittaisimme", hän sanoi vielä hieman ärsyyntyneenä kysymyksestäni.

Seurasin silmä kovana hienostunutta tammaa ja hänen ratsastajaansa. Tutkailin päästä varpaisiin, korvanpäistä kavioihin, huomioiden vahvuudet, heikkoudet, neutraalit alueet. "Aavistuksen enemmän painoa vasemmalle istuinluulle", huomautin ratsukon ravatessa koottua ravia ohitseni. "Hmh", kuulin hiljaisen vastauksen, josta jäin miettimään, oliko minun tarkoituksenikin kuulla tämä hymähdys. Avrelian kuitenkin teki ohjeeni mukaan, ja huomasin välittömästi Gracen suoristuvan hieman. Avrelianin ilmekään ei värähtänyt, mutta päättelin miehen olleen samaa mieltä kanssani hänen jo valmiiksi hyvän ryhdin noustua vielä millin verran pystympään. Tamma tuntui yhtä vakavamieliseltä kuin ratsastajansa, eikä tällä valmennuksella ollut yhtään tilaa huumorille. "Nopeita siirtymisiä kootun ja keskiravin välillä", totesin yhtä jämäkästi kuin mies minullekin puhui. Jos mahdollista, Avrelianin suupielet kääntyivät vielä asteen verran alaspäin hänen keskittyessään täydellisiin siirtymisiin.

Grace suoritti erinomaisen hyvin, mutta jokin pieni loppusilaus puuttui. Mies istui satulassa kuin siihen juurtuneena, hyvin eleettömästi ja tasapainoisesti ratsastaen. Huomasin kuitenkin painon ajautuvan aika ajoin hyvin pienesti enemmän oikealle. Herkkä ratsu reagoi tähän työntämällä takapäätään uran sivuun, hyvin pienesti, mutta kuitenkin. Kun huomautin asiasta Avrelianille jo toistamiseen, hän vaikutti hyvin epäileväiseltä. "Oliko istunnassani virhe? Nainen on väärässä", pystyin melkein lukemaan nämä sanat hänen silmiensä leimusta. Vaikka hän epäilikin vieraan valmentajansa ohjetta, hän kuitenkin teki työtä käskettyä ja taas tamma suoristui. "Hmh", kuului taas miehen huulien välistä. Oliko tuo tyytymättömyyttä, vai hiljaista hyväksyntää?

Huomasin Avrelianin kuitenkin napanneen sanani, sillä nyt hän tuntui itsekin tunnistavan koska istunta alkoi valua oikealle. Nyt Gracen eteneminen tuntui entistä sulavammalta, kuin sitä ei enää ohjattaisi virheelliseen suuntaan. Sen enempää tämän ratsukon taustaa tuntematta mietin väkisin, oliko mies itse kouluttanut ratsunsa alusta alkaen. Heidän työskentelynsä näyttivät niin samankaltaisilta aina tuimista ilmeistä lähtien. "Seuraavaksi laukassa pohkeenväistöä pitkän sivun alusta diagonaalille, suoristus, laukanvaihto ja jatkat pohkeenväistöä pitkän sivun loppuun", sanoin asiallisesti. Miehen koppavuus sai minut varpailleni, mutta halusin näyttää hänelle, että vaikka hän teknisesti olikin ehkä minua osaavampi, voisi minulla silti olla hänelle jotain annettavaa.

Gracen pohkeenväistö oli lyhyesti sanottuna tyylikästä. Säntillistä, hienovaraista, niin yksityiskohtaista, että pystyit näkemään tamman jokaisen ajatustyön sen liikkeissä. Pienikin virhe joko ratsastajalta tai hevoselta itseltään, balanssi katosi sekunnin sadasosaksi. Ymmärsin, miksi Avrelian ehkä kaipasikin apua, vaikkei hän ehkä juuri niillä sanoilla sitä sanonutkaan. Täydellisyyttä hipova paketti, mutta niin täydellinen, että puolipidäte viisi sekuntia liian aikaisin pystyi sekoittamaan koko pakan hetkellisesti. Miten miehen saisi rentoutumaan edes hieman? Ajattelin, ettei se olisi ehkä vielä tämän päivän tehtävä, mies ei luottanut minuun.

Päätin jättää hienovaraisuuden puheestani kokonaan pois. Sanoin asiat niin kuin ne olivat, enkä kaunistellut mitään. Eihän hänkään kaunistellut sanojaan. Kun Avrelian alkoi saada hyvin tiukkoja ohjeita ja keskityin yhtä pieniin asioihin kuin hänkin, venäläismies nosti mielenkiinnosta toista kulmakarvaansa. Se oli ensimmäinen kerta koko tunnin aikana, kun sain hänestä noinkin suuren reaktion. Ehkä tuon voisi laskea hiljaiseksi hymyksi, kenties? Pohkeenväistöön alkoi löytyä hienotunteista rentoutta, vaikka tamma kulkikin hyvin ankarasti. Omassa ratsastuksessani keskityn aina viimeisen päälle hiotun teknisen osaamisen lisäksi rennon näköiseen ratsastukseen. Ehkä viime aikoina prosentit ovat jääneet sijoittuneiden prosenttien varjoon sen takia, että ratsukko on niin kireä. Sen on pakko vaikuttaa yleisilmeeseen. Ehkä liikkeeseen saataisiin vielä lisää joustoa, jos molemmat löysäisivät päänsisäisiä kouluratsastajan nutturoitaan edes hieman?

Tämä valmennus herätti minussa monia ajatuksia, joista osan jätin sanomatta. Loppuajan puhuin suoraan, mutta hieman muunnellen sanoja niin, ettei mies kokisi puhettani hyökkäyksenä hänen taitojaan kohtaan. Mielestäni tämän ankaran venäläismiehen eleganssi tyyli ja perfektionismi oli juuri ihanteellista kouluradoille, mutta liika täydellisyys varasti menosta inhimillisyyden. Valmennuksen päätteeksi Avrelian nyökkäsi minulle tiukasti ja jäin miettimään, soittaisiko hän minulle enää ikinä uudestaan? Minun mielenkiintoni tätä ratsukkoa kohtaan ainakin oli totisesti herännyt.

16.08.2020 Nolvin Yksityistalli Grand Prix

On miltei hämmästyttävää, miten ihminen voi pettyä, vaikkei alun alkaenkaan ole odottanut yhtään mitään. Eilisen jälkeen en enää odottanut Team Valkioiden järjestämiltä kilpailuilta mitään, ja siitä huolimatta järjestäjät onnistuivat alittamaan kaikki olemattomat odotukseni. Tämän täytyy olla jo tarkoituksenmukaista, sillä ei kai kukaan ole niin typerä, että tarkoituksella jättää hankkimatta tarpeeksi aitoja täyspitkän kouluradan rakentamiseen? En ole koskaan, edes Venäjän pikkupaikkakuntien pikkukilpailuissa tai Viron.. kilpailuissa, nähnyt valmiiksi rakennettua koulurataa, jonka joka ikiseltä sivulta puuttuu aitoja. Nyt näen, eikä tänään edes ratsasteta mitään tallin sisäisiä helppo C -radan yrityksiä, vaan oikeaa korkeaa kouluratsastusta Prix St. Georgesista Grand Prixiin, Ради всего святого! Team Valkioilla on erittäin mielenkiintoinen näkemys asianmukaisista puitteista. Suoristan silinteriäni ja taputan Gracen kaulaa. Mieleni tekee perua koko lähtö puitteiden räikeän alennustilan sekä järjestäjien anteeksiantamattomien laiminlyöntien vuoksi. Mitä seuraavaksi, joku ilmestyy radalle verkkatakissa ja kumisaappaissa ilman, että kukaan puuttuu asiaan?

Katselen verryttelyalueen reunalta kohti kilpailualuetta, aitavajaan radan irvikuvaa. Mikäli järjestäjät kuvittelevat puuttuvien aitojen tilalle asetettujen vähäisten kukkalaatikoiden auttavan asiaa, he ovat väärässä. Aivan liian harvaan asetellut vähäiset kukat vain alleviivaavat aitojen riittämättömyyttä tehden kouluradasta lähes tragikoomisen näyn. Tyylikästä radasta ei saa tekemälläkään, korjausyritys ei ole edes herttainen, ainoastaan onneton. Järjestäjien onneksi kilpailut ovat vain kaksipäiväiset - ensin kansliakatastrofi ja nyt tämä. Kolmannen päivän rimanalitus olisi todennäköisesti kaivanut kuopan jo ennestään matalan riman ali. Mikäli se edes on mahdollista, Team Valkiat tuntuvat tehneen parhaansa sabotoidakseen omaa tapahtumaansa. On miltei hatunnoston arvoista, miten he kehtaavat järjestää tämän tason luokkia radalla, jossa ei ole tarpeeksi aitoja.

Kaikkeen sitä suostuukin, ratsastaa ja kilpailla näin laaja-alaisesti epäonnistuneissa, huonosti - ei, kelvottomasti - järjestetyissä kilpailuissa. Seuraavaksi minä varmaan alan pahoitella käytöstäni.

1/2 81,786%

30.12.2020 Mandelbacke (Ahvenanmaa, Suomi) KRJ Champions 2020 — KRJ Kür Champion (Grand Prix)

Musiikki; Ramsteinn - Amour

Minun ei pitäisi olla täällä.

Ajatus, sen mukanaan tuoma epämiellyttävä tunne, ei kuulu arvokilpailuun, saati minulle - minä nimenomaan kuulun tänne, valkeiden kouluaitojen sisäpuolelle, palkintojenjakoon. Ja silti minä olen väärässä paikassa, kotonahan minun pitäisi olla, puolisoni ja pariviikkoisen tyttäremme luona. Olkoonkin, että samainen puoliso käytännössä työnsi minut ovesta ulos komentaen kilpailemaan hänenkin puolestaan. Olin (yllättävän) kohteliaasti ilmoittanut jättäväni välistä Dzelzainin linnan gaalaillan, mutta ilmoittautunut hetkeäkään miettimättä korkeamman profiilin kouluratsastuskilpailuihin, aivan kuin päivä Ahvenanmaalla olisi jotenkin merkittävästi eri asia kuin muutama päivä Latviassa.

Nykäisen frakkini hihaa - turhaan, kangas ei ole kiertynyt vaan istuu täydellisesti -, katson Gracea, ohikulkevia kilpakumppaneitani alemmas painuneiden kulmieni alta. Suupieleni kiristyy, sormeni kaipaavat tupakkaa väliinsä, vaikkei edellisen polttamisesta ole kauaa. On suorastaan vastenmielistä tunnustaa aikansa rajallisuus, kuinka vuorokaudessani on samat kaksikymmentäneljä tuntia kuin kaikilla muillakin, ja vielä vastenmielisempää on huomata olevansa huonompi ihminen kuin minä puolisosi sinua pitää. Ei minua muiden mielipide kiinnosta tuomariston antamia prosentteja enempää, eikä tuleva kilpailusuorituskaan tunnu niin tärkeältä, kuin se oli ilmoittautumisvaiheessa muka ollut. Yksi KRJ Champions, sinne tai tänne, olkoonkin arvokilpailu.

Täällä minä kuitenkin olen.

Taluttaessani Gracen verryttelyalueelle ja noustessani tammani selkään tavanomainen.. ei nyt jännitys, ennemminkin odotus, kuitenkin nostaa päätään kaikkien vieraiden, epämiellyttävien ajatusten ja tunteiden alta. Olen varma küristani, hevosestani, itsestäni, halustani kilpailla ja esiintyä juuri täällä, kun kilpailemisessa on aivan eri tavalla mieltä kuin lähimmän ratsastuskeskuksen vajaaksi jäävässä kansallisessa luokassa. Mitä mieltä on kilpailla tai tehdä ylipäätään mitään, ellei sitä tee saman tien kunnolla? Vilkaisen ohitsemme ravaavaa ratsukkoa, siirryn itsekin raviin. Gracen korvat painuvat hetkeksi niskaa vasten, askel saisi olla rennompi. On tämäkin aika ja paikka henkilökohtaiselle moraaliselle kädenväännölle. Ei yksi päivä mihinkään vaikuta, eiväthän kaikki pidä vanhempainvapaata ollenkaan, joten itseruoskintani voi olla ja todennäköisesti onkin ylimitoitettua. Ja kuitenkin olen.. pettynyt itseeni arvottaessani kilpailuhenkisyyteni sekä näyttämisenhaluni tuoreen perheeni edelle. Jos arvokilpailu menee kotona olemisen edelle nyt, tytön ollessa vasta pariviikkoinen, menevätkö tulevatkin kilpailut tyttären ja Annabellen edelle?

Tältäkö kolkuttava omatunto tuntuu?

Tuomaripisteet ja kommentit (kaksi tuomaria):
30 (5 + 5 + 5 = 15 x 2) ; 1/3 100%
Vapaavalintainen kommentti tuotoksesta:: "Ihastuttava idea linkata vapaavalintainen Kür-musiikki taustalle! Voi oikein kuvitella, miten hevonen tassahtelee vapaaohjelman tämän tahtiin. Todella mielenkiintoinen ja realistinen lähestymistapa kisoihin ja ratsastajan tunnemaailmaan pääsee hyvin sisään ja teksti soljuu pitäen lukijan otteessaan."